maanantai 27. helmikuuta 2017

Neo (Mustaojan Lemmy K.)

Varoitus: 

Seuraava blogipostaus sisältää erittäin paljon koirakuvia. Ja on pitkä. Mutta tästä sydäntä lähellä olevasta aiheesta voisin kirjoittaa oikeasti vaikka romaanin :D

Ehei, ette päässeet koirajutuista eroon, vaikka en olekaan enää kolmeen vuoteen asunut vanhempieni luona, missä asustaa tämä ihastuttava perhoskoira Milo-herra. Kuten tuossa edellisessä postauksessa mainitsinkin, toteutin kesällä ikuisuushaaveeni hankkimalla viimeinkin oman koiran. Ajattelin esitellä tämän uuden ystäväni hieman tarkemmin, koska sattumoisesta syystä kyseinen karvapallo on nykyään aika oleellinen osa elämääni.


No, mistä kaikki oikein lähti?

Olen aina ollut koiraihminen. Siihen on varmasti vaikuttanut se, että olen pienen ikäni kasvanut niin, että aina perheessäni oli koira. Nelli oli Milon tapaan perhoskoira, ja käytännössä kasvoin pienen ikäni Nellin kanssa. Nelli kuoli 12-vuotiaana, jonka jälkeen oli vain puolen vuoden "koiraton" ajanjakso ennen Miloa. Ja siitä asti jatkoin varttumistani Milon kanssa. Kunnes muutin Joensuuhun, jossa elin 2,5 vuotta ilman hännänheiluttajaa vierellä. Voitte uskoa, miten paljon Milo sai huomiotani aina kun menin käymään Lieksassa. Ja miten useaan otteeseen pyysin, voisiko Milo tulla luokseni hoitoon (vaikka kunnollista syytä ei olisi ollutkaan). Selailin kaikki päivät aktiivisesti erilaisia koiraryhmiä, ja jo aina ajatuksena ollut haave omasta koirasta alkoi kasvaa yhä suuremmaksi. Jos pystyisin asettamaan diagnooseja, olisin nimennyt itseni kroonista pahanlaatuista koirakuumetta kärsiväksi :- D

Minä ja Milon edeltäjä Nelli

Vuosi sitten näihin aikoihin koirakuumeeni kasvoi aivan uusiin sfääreihin. Selasin kaikki päivät koirapalstoja, koiranpentuilmoituksia, kenneleitä... Koulussa, kotona, missä vain. Kun löysin jonkun ihanan pentueen, mieleni olisi tehnyt niin kovasti ottaa yhteyttä. Minua harmitti jokainen kerta, kun huomasin selaamieni ilmoitusten poistuneen. Uskottelin vain itselleni: Ei vielä. Vasta sitten kun olen opiskellut, minulla on ammatti ja asun vähintäänkin rivitalossa. Koirakuumettani ei auttanut yhtään se, että siskoni kanssa juttelimme paljon koirista, koska hänkin oli koirakuumeinen. Ja hän päätti hankkia keväällä pennun.

Koirakuume kasvoi. Aloin itsekin vähitellen miettimään, miksikäs ei nyt?

Opintoni olivat oikein hyvällä mallilla. Kesä oli tulossa, eikä minun ollut mikään pakko ottaa kesälle töitä. Säästöjä olin kerryttänyt jo mukavasti. Mahdollisesti olisi muutenkin tulossa viimeinen kesä hetkeen, minkä voin pitää vapaata, sillä seuraavana kesänä olisin jo valmis sairaanhoitaja. Syksyllä olisi tulossa tosi rento syksy koulun osalta, ja kontaktitunteja olisi koko alkusyksyn ajan vähän. Vasta lokakuussa alkaisi harjoittelu, jolloin olisi sitten säännöllisesti kahdeksan tunnin päivää. Koulusta voi aina olla poissa vaikka pennunkin takia, eikös voikin? Työelämässä sama ei enää onnistuisikaan. Miksi olin luonut niin vahvan kuvan, että koiran kanssa pitäisi asua rivitalossa? Kyllä monilla ihmisillä on koiria kerrostalossa, ja sittenpä on helpompi muuttaa minne vain, kun koira on jo tottunut kerrostaloelämään. Ai niin, asun kämppiksen kanssa... Mutta miksei kämppiksen kanssa asuessa voi pitää koiraa, jos kämppiskin tykkää koirista?

Edellä mainittuja ajatuksia pyörittelin pitkin kevättä, ja toin kämppiksellekin esille koirakuumeeni. Hänkin oli haaveillut koirasta, joten hänellä ei olisi koiran ottamista vastaan mitään. Soittelin kerran varovasti vuokraisännälleni, ja varmistin vielä saisiko asuntoon ottaa koiria, jos nyt joskus sattuisi niin käymään. Hänellä ei ollut mitään pieniä koiria vastaan. Koirakuumeeni kasvoi.

Jatkoin päivittäistä koirapalstojen ja pentutarjonnan selailua. Uskaltauduin laittamaan parille kasvattajallekin viestiä. Sitten löysin mukavan oloisen pienen kotikennelin facebookista. Heille oli syntynyt pentuja 11.4.2016. Pennut olivat pienen pieniä muutaman päivän vanhoja tummia palleroita kuvissa. Emo kauniinvoranssi. Haaveilin aiemmin kirjavasta koirasta, mutta kyseisellä rodulla kirjavat ovat melko harvassa. Oranssi on myös kaunis. Ihastuin oranssiin, pentujen emoon ja pentuihin. Otin yhteyttä. Lähdin viikon päästä bussilla Tampereelle katsomaan pentuja.


Sen reissun jälkeen "ehkä" muuttui päätökseksi. Kyllä, otan itselleni koiran. Kun sain mahdollisen oman pentuni syliini, en voinut enää kieltäytyä. Ylläolevassa kuvassa sain Neon, silloiselta nimeltään "Nallen" ensimmäistä kertaa syliini. Ja olin ihan myyty tälle pikku karvapallolle. Katsokaa vaikka tuota oikean puoleista kuvaa. Se tapitti minua suoraan silmiin. "Valitsen sinut varaäidikseni"..Eikun :D

Silloin kun olin menossa katsomaan pentuja, vapaana viidestä pennusta oli vielä kaksi urosta ja yksi narttu. Uros oli minun valintani ollut alusta asti. Kun pääsin perille, toinen uroksista olikin jo varattu, joten jäljellä oli enää uros ja narttu. Uros oli pentueen isoin, mutta myös kuulemma hieman arkaluontoisempi ja rauhallisempi kuin sisaruksensa. Arkuus hieman arvellutti, rauhallisuus ei haitannut. Kuitenkin rakastuin pentuun täysin, joten päätin ottaa sen omakseni.


















Miksi kleinspitz?

Rotu, minkä hankin oli siis saksanpystykorvaperheeseen kuuluva kleinspitz. Viidestä saksanpystykorvasta kyseinen rotu on toisiksi pienin. Mittelspitz on isompi, pomeranian pienempi. Rotuja, joista olin haaveillut oli oikeastaan kaksi. Kleinspitz ja perhoskoira. Mieltymykseeni perhoskoiraan vaikutti tietysti se, että lapsuudenkodissani olin elänyt kahden perhoskoiran kanssa. Ihana, terhakka ja älykäs rotu. Sen myötä olin tottunut myös pieniin koiriin.

Entäs kleinspitz? Mistä keksin sen? No, jo joskus yläasteikäisenä bongasin kaupungilta kleinspitzejä ja pidin niitä todella ihanan näköisinä koirina. Ehdotin kleiniä vaihtoehdoksi jo silloin, kun oltiin hankkimassa Miloa. No, vanhempani sanoivat että ne vain räksyttää. (Ihan kuin perhoskoirat eivät räksyttäisi :D) Joskus lukioikäisenä tutustuin rotuun enemmän, ja viime vuosina seurasin aktiivisesti facebookissa Kleinspitz-ryhmiä. Mitä enemmän tutustuin rotuun, sitä enemmän ihastuin. Terhakka, eloisa, säänkestävä, omistajaansa kiintyvä, miellyttämishaluinen, ei metsästysviettiä, pitkäikäinen...

Tärkeimpänä valinnassa oli koko ja terveys. Olen aina pitänyt pienistä koirista, joita voi kantaa sylissä. Mutta kuitenkaan en halua, että koira on mikään "taskurotta", joka ei jaksa kulkea edes lenkeillä. Kleinspitz jaksaa pienestä koostaan huolimatta mennä pitkiä (jopa 10km) lenkkejä, tarvitsee paljon aktiviteettia ja turkkinsa ansiosta on hyvinkin säänkestävä. Sitä ei siis tarvitse juurikaan pukea. Lisäksi pörheydestään ja runsaudestaan huolimatta turkki on erittäin helppohoitoinen! Uroksilla karvanlähtöaika on kerran vuodessa, ja silloin pohjavilla lähtee "kerralla" pois. Pestä tarvitsee paristi vuodessa, tai jos turkki on näkyvästi likainen. Perinnöllisiä sairauksia rodulla ei juuri ole, joten rotu on varsin terve ja pitkäikäinen. Kasvattaja sanoi, että nuorin heillä oli kuollut 13-vuotiaana ja vanhin on elänyt 17-vuotiaaksi. Lisäksi itse koen pienet koirat kokonsa puolesta helpompina ottaa mukaan esimerkiksi reissuun. Itsekin matkaan aika paljon Lieksassa ja Kuopiossa, joten pieni koira kulkee helposti mukana. Myöskin taloudellisesti ajateltuna pienen koiran ruokaan menee paljon vähemmän rahaa! Ja kun koira syö niin vähän, voi sitten panostaa rahallisesti siihen laatuun oikeasti.

Ainut "miinuspuoli" rodunvalinnassa oli nimenomaan se haukkuherkkyys. Vahtiva, ilmoittava rotu. Haukkuherkkyys sanotaan rotumääritelmässäkin. Kuitenkin monilla oli facebook-ryhmissä kokemuksia, että koira oli luonteeltaankin hiljaisempi yksilö, tai haukkumista on saatu hillittyä koulutuksella. Niinpä en antanut yhden seikan haitata, kun muuten koko rotu vaikutti itselle täydelliseltä.


Kun kävimme hakemassa viimein kesäkuun alussa pennun matkaamme, autossa matkustaessa tunne oli jotenkin uskomaton. En voinut uskoa, että kyseinen pentu on oikeasti MINUN. Että tulen elämään sen kanssa toivottavasti seuraavat 15 vuotta. Matka meni tosi hyvin, ja pentu nukkui. Sisälle autoon ei tullut pissejä eikä kakkoja, eikä pennulla ollut pahoinvointia. Kun päästiin Joensuuhun, pentu alkoi ensimmäistä kertaa ikävöimään ja vinkumaan. Jatkettiin matkaa vielä Lieksaan vanhempieni luokse.



Olin siis alkukesän viettämässä Lieksassa, sillä minulla oli vielä muutama työvuoro jäljellä. Myös siskoni oli oman keväällä hankkimansa silkkiterrierinpennun kanssa siellä, joten voitte uskoa, että kahdessa riiviössä oli Milo-herralla sulattelemista. Ja että kesällä vanhempieni luona oli aikamoista härdelliä. Pennuilla taas meni heti leikit yksiin, ja niistä tuli ylimpiä ystävyksiä (kauhukaksikko).

Neon ja Mitjan ensikohtaaminen.



Ensimmäistä kertaa järveä ihmettelemässä... vaikka vesi oli ennestään tuttua -kasvattajan luona oli jo aiemmin humpsahdettu suihkulähteeseen..



Luonteeltaan Neo osoittautui ihmisystävälliseksi, hieman nössöksi mutta silti hirmuiseksi riiviöksi. Ja vaikka haukkuherkkä rotu onkin, niin vielä oikein haukkuherkäksi yksilöksi. Alkukesästä kaikki housut oli kyllä pikku reikiä täynnä, kun Neo aina naskalihampaillaan tarrasi kiinni ja alkoi roikkumaan lahkeissa. Siispä shortsit ja kumpparit oli kova sana ulkoillessa.

Positiivisena yllätyksenä minulle tuli, että vastoin ennakko-odotuksiani minun ei tarvinnut panostaa sisäsiisteyteen juurikaan Neon kohdalla. Kasvattaja oli tehnyt niin hienon pohjustustyön sen suhteen, että Neo oli tottunut nurmikon olevan pissa-alusta. Siispä skipattiin suosiolla sanomalehtivaiheet ja tehtiin alusta asti kaikki pissat ulos. Ja oikeesti valehtelematta jouduin koko pentuaikana siivoamaan vain muutamat pissat lattioilta, niin hienosti sisäsiisteys lähti käyntiin, kun vaan jaksoi tarpeeksi usein käyttää ulkona.



Valitettavasti kaikki asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan niin ongelmitta, ja kuten olin suunnitellut. Suurimpana ongelmana meillä oli yksinolemisen vaikeus -se vaan ei ruvennut sujumaan, vaikka alusta asti ruvettiin kesälomastani huolimatta opettelemaan. Myös ulkoilu oli haastavaa, sillä Neo haukkui aivan kaikelle mopoista, pyöristä, kävelijöistä ja kaikesta liikkuvasta lähtien. Lisäksi nössö poika ei uskaltanut lähteä Joensuussa kotipihaa kauemmas, joten se vaati hirveästi rohkaisua ja kannustusta kaikkiin uusiin juttuihin.



Neo ja Mitja kujeilemassa

Parhaan ystävän pyllyä vasten on hyvä torkahtaa (Tästäkin kaksikosta voisin joskus kirjoittaa :D)



Koska minulla ei ole autoa, niin koirakouluun emme valitettavasti päässeet. Kuitenkin yritin jo pikkupennusta asti sosiaalistaa Neoa mahdollisimman paljon ja tutustuttaa kaikkeen mahdolliseen. Käytiin ukkejen ja mummojen luona, nähtiin paljon ihmisiä, koitettiin aina kun mahdollista, tutustua lapsiinkin. Käytiin kaupungilla ja erilaisissa paikoissa. Matkustettiin junalla, bussilla, henkilöautolla, veneessä...Nähtiin paljon toisia koiria: kun ei ollut vielä rokotteita, nähtiin tuttuja ja turvallisia koiria, myöhemmin sitten paljon muitakin. Saatiin paljon kivoja koirakavereita Neolle. Harmikseni kontaktit isoihin koiriin jäivät vähäisiksi, ja Neo räyhää vieläkin isoille koirille, vaikka muuten ystävällinen onkin. Pelkoa ja epävarmuutta, ehkä osin minunkin suojelemista.

Neo ja "tyttökaveri" Neela. Näillä kahdella kaveruksella on ikäeroa n. viikko :) 



Tässä vaiheessa Neo oli ihan hassun näköinen! Kuva on elokuulta.. Ihan pikku peikko!

Kesä kului ja Neo kasvoi hurjaa vauhtia. Osa kesästä vietettiin Lieksassa, osa Joensuussa, että Neo tottuisi alusta asti myös oikeaan kotiinsa. Yksinolo aiheutti yhä ongelmaa, vaikka kovasti harjoiteltiin, koulu alkoi, ongelmat jatkuivat. Neljän-viiden kuukauden iässä hampaat alkoivat vaihtumaan, mikä aiheutti lisää ongelmia, kun kaikki ei mennytkään niin kuin piti. Vaikea koiran murkku/mörköikä siihen päälle, ulkoilu kävi melkein sietämättömäksi, kun kaikelle räyhättiin silmät lautasen kokoisena ja viimeisetkin opitut asiat sekä koiran korvat katosivat joksikin aikaa. Rahaa paloi eläinlääkärikuluihin ja yksinolon harjoittelun tueksi hankittuihin välineisiin useita satoja. Vaikka syksy oli minulle todella stressaava ja raskas, niin onneksi vaikeuksista päästiin yli.







Palataanpa sitten nykypäivään. Nykyään Neo on 10,5 kuukautta vanha. Herranen aika, kun aika menee nopeasti! Elämä ja arki opetuttavat vieläkin, mutta mainitsemistani yksinolon ongelmista ja hammasongelmista ollaan päästy onneksi yli! Merkittävimpänä saavutuksena pidän tuota kiltisti yksinolon oppimista. Puoli vuotta siinä meni, mutta oli kaikki panostus lopulta sen arvoista. Jos en olisi panostanut asiaan täysillä, siitä olisi voinut myöhemmin kehkeytyä pahempikin eroahdistus Neolle. Näistä Neon kanssa olleista haasteista minulla olisi niin paljon asiaa, että voisin joskus kirjoittaa vaikka molemmista omat postauksensa. 

Pari kuukautta tässä on mennyt tasaisempaa. Vaikka ensimmäiset puoli vuotta Neon kanssa koin todella raskaiksi (enimmälti yksinolon vaikeuksien takia), rakastan tuota pientä palleroa. Viimeinkin minusta tuntuu, että alan saada koirasta irti mitä halusin. Ja siitä tuo huima pentu päivä päivältä oppii lisää ja rauhoittuu. 

Tämän hetken suurimpana haasteena on ulkoilu, tai lähinnä ulkoilussa isojen (joskus pientenkin) koirien ohitustilanteet ja yllättäen näköpiiriin ilmaantuvat ihmiset. Noissa tilanteissa Neo tykkää yhä kovasti availla ääntään, vaikka olen alusta asti yrittänyt kouluttaa sitä pois. Paljon olenkin saanut turhaa räkyttämistä karsittua pois, mutta vielä nuo muutamat tilanteet ovat haasteellisia. Sisällä onneksi osataan olla kiltisti, eikä enää esimerkiksi ovikellolekaan aleta räkyttämään pahasti. Lisäksi tietysti kontaktia yritän lisätä välillemme ja perustottelevaisuutta harjoitellaan koko ajan entisestään lisää. Mutta päivä kerrallaan. 





Vaikka alku oli vaikea, niin mikä onkaan sen parempaa kun herätä yöunilta tai tulla kotiin ja koirasi tulee heti maailman onnellisimpana tervehtimään sinua. Neo on 4,4kg täynnä rakkautta ja kultaa. Toivon meille Neon kanssa pitkää yhteistä taivalta.

2 kommenttia:

  1. ihana nähä et oot taas alkanu kirjottaa! toivottavasti kirjoittelet useesti :) aivan ihana koira sulla! kiva postaus ja ihania kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos (:! Neo kyllä on ihana pieni pallero. Ainakin ajatuksia riittäisi purettavaksi, joten saa nähdä mitä tuleman pitää!

      Poista